Urheilukirjallisuus esittää monenlaisia teorioita ja suosituksia minkälainen on hyvä valmennussuhde. Kaikkien erilaisten teorioiden tavoite on luoda innostava ja tukeva oppimisympäristö. Omasta kokemuksesta voin todeta, että sillä millä tasolla urheilijat kilpailevat ei ole väliä. Jokainen urheilija, oli hän sitten olympiavoittaja tai vasta-alkaja, tarvitsee tukea tekemisiinsä, innostava ja positiivinen ilmapiiri on ainut oikea tie eteenpäin. Rakkaus lajiin, ilo ja intohimo urheiluun tuottavat aina parhaimman tuloksen. Tämä tulos pitää sisällään niin valmentajan hyvinvoinnin kuin kehittyneen urheilija-valmentaja suhteen. Urheilija omaa paremman motivaation, urheilija on tyytyväisempi harjoitteluilmapiiriin ja parasta urheilijan urheilulliset tulokset kehittyvät.
Siinä vaiheessa kun voittaminen tai hyväksytyksi tuleminen nousee syyksi valmentaa, mennään pahasti pieleen. Tämä vaikuttaa kaikkeen erittäin negatiivisesti, sekä valmentajat että urheilijat alkavat kärsiä ja tulokset heikkenevät. Todennäköinen seuraus ajan mittaan on urheilijan tai valmentajan ”burnout”. Tutkimusten mukaan ”burnout” tai ”turnover” on suoraan seurausta motivaation puutteesta. Siksi pienet säännölliset pohdinnat omasta motivaatiosta ja syistä valmentaa on erityisen tärkeää. Jos huomaa muutoksia motivaatiossa, erityisesti jos ”ei kiinnosta enää”, kokee turhautumista ja halu valmentaa katoaa, on syytä huolestua ja pohtia olisiko syytä irrottautua vähäksi aikaa. Yleensä aika parantaa haavat, ja takaisin valmentajan työhän voi aina palata.
Mietiskelin omia kokemuksiani valmentajana, ja miten omat fiilikset ovat heijastaneet valmennustyyliin. Silloin kun valmennus tapahtuu oman työn ohessa, tulee usein hetkiä, että oma elämä on liian hektistä ja se taas heikentää omaa panostusta itse valmennusprosessiin. Näinä hetkinä valmennusympäristö joko auttaa selviytymään vähin vaurioin läpi vaikeista hetkistä tai sitten valmennusympäristö tappaa viimeisetkin ilon aiheet. Tästä syystä valmentajien hyvinvointiin pitäisi kiinnittää huomattavasti enemmän huomiota. Suurin tekijä on, että annetaan valmentajien tehdä valmennustyötä niin kuin he parhaaksi näkevät ja taustaorganisaatio keskittyy urheilijoiden ja valmentajien tukemiseen kaikella muulla mahdollisella tavalla. Kaikkein negatiivisin kokemus omalta valmentajauralta on kun valmennusorganisaation ulkopuoliset ihmiset tulevat kertomaan mitä minun pitäisi tehdä ja miten, ja sitten vielä syötetään urheilijoille ristiriitaista (tai jopa valheellista) informaatiota. Valmentajan suurin ilonaihe on tukeva ja vapaa valmennusympäristö. Vapaalla tarkoitan, että taustaorganisaatio luottaa valmentajan kykyihin eikä kyseenalaista hänen toimintaansa. Niin kauan kuin tapahtuu kehitystä, pitäisi valmentajien antaa työskennellä rauhassa.
Toki ilon aiheita vuosien varrella on tullut huomattavasti enemmän. Hyvin voivat valmennettavat ovat paras palkinto omasta valmennustyöstä. On erittäin hienoa seurata urheilijan vuosia jatkuvaa kehitystä, viikko toisensa jälkeen urheilija saapuu harjoituksiin hymyssä suin. Hetket milloin urheilija saavuttaa fyysisesti uuden tason, urheilija pystyy laittamaan itsensä likoon 101%:sti kerta toisensa jälkeen. Ne ovat hetkiä millä valmentajat jaksavat eteenpäin. Itse tulostaso ei ole aina pääasiassa, kehitys on pääasia. Kaikki urheilijat eivät pysty saavuttamaan fyysisesti tasoa mikä vaaditaan päästäkseen kilpailemaan MM tai Olympia kisoihin, mutta jokainen urheilija pystyy saavuttamaan tason millä hän rikkoo itselleen mahdottomana pitämänsä rajat. Silloin kun olen omassa valmennustyössäni keskittynyt enemmän itse prosessiin kuin sen tuomaan lopputulokseen, olen saavuttanut huomattavasti paremmat tulokset. Ympäristö usein asettaa paineita tuloksista, mutta sen ei saa antaa vaikuttaa omiin tekemisiin. Ei ole olemassa vain yhtä tapaa saavuttaa menestystä – on monia. Luota itseesi: ”The best way is your way.”
