Päivät käyvät vähiin ennen kuin otan elämässäni toistaiseksi suurimman askeleen. Muutto Australiaan on joka päivä lähempänä. Nyt kun lähtöön on enää pari viikkoa jäljellä, monet asiat pyörivät mielessä monessakin mielessä. Matkan pituus on vielä täysi arvoitus, olenko reissussa muutaman kuukauden ja tulen maitojunalla takaisin vai viivynkö matkassa useita vuosia. Tarkoituksena on tulla takaisin, kunhan olen oppinut uutta kulttuuria ja kenties lisännyt soututietouttani. Aika näyttää miten käy…
Alku viikosta käydessäni Imatralla hakemassa Ilolan venettä MM-kisoihin vietäväksi, tajusin konkreettisesti mitä kohta on edessä. Olin toistaiseksi viimeistä kertaa Imatralla. Pienet jutustelut Veikon ja Päikin kanssa rannassa ovat pian mennyttä aikaa, haikeus iskee monelta syrjältä. Matkalla katselin Suomalaista maalaismaisemaa, mitä vastaavaa ei muualta maailmasta löydy. Liikkuminen on vaivatonta, kaikki tiet ovat tuttuja ja turvallisia. Siihenkin tulee iso muutos, Australiassa joutuu istumaan oikealla ja ajamaan vasemmalla puolella tietä. Nurinkutista, mutta ymmärrettävää, kävelleenhän siellä myös pää alaspäin.
Laivamatkalla Rostockiin yritin sumun keskeltä katsella Itämeren aaltoja ja ihailla maisemia, mitä en tule myöskään vähään aikaan näkemään. Moottoritiet läpi Saksan ovat tulleet kohtalaisen tutuiksi, varmaan ainoita maisemia mitä en tule kaipaamaan. Kulkeminen sinällään läpi Saksan on hyvin vaivatonta ja nopeaa, mutta ne kiviset maisemat ja ruuhkaiset monikaistaiset tiet…
Vihdoin päästyäni perille, tuli huomattua viime viikkojen kiire. Lastia purettaessa huomasin lastanneeni Matille väärät hankaimet. Oikeat lähtivät pikana Suomesta tulemaan, joten toivottavasti perjantaina homma jatkui omilla hankaimilla. Toivottavasti ei vaikuttanut keskittymiseen tulevassa koitoksessa. Münchenin valtava souturata herättää aina tietynlaista kunnioitusta, paikka on karu betonielementti - mutta valtava. Kilpailut tulevat varmasti onnistumaan ja suomalaisten menestys on parempaa kuin moneen vuoteen. Mitali ei olisi yllätys, suurimpana tavoitteena on lunastaa paikka ensi vuoden Olympialaisiin. Siellä sitten viimeistään näytetään pikkuisen Suomen suuruus…
Viimeinen itku lähtee varmaan poistuessa omin käsin tehdystä talosta, jossa on viimeiset reilut kolme vuotta tullut asuttua. Muistot niistä hikisistä tunneista taloa pakertaessa kultaantuvat ja ajatus jopa uuden talon tekemisestä nousevat mieleen. Järjellä ajateltuna ne reilut 2500 tuntia vuodessa oman työn ohessa, minkä siellä aikaa vietin taloa tehdessä, eivät houkuttele sitä tekemään uudestaan – ainakaan ihan heti.
On monta muutakin asiaa, minkä tulen tekemään tai näkemään viimeistä kertaa Suomessa – toistaiseksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti